Iltajuhlan humussa saimme kuunnella monia puheita. Perinteeksi muodostunut lippukunnanjohtajan puhe jäi kuitenkin monelle mieleen.
”Rakkaat koukkaajat.
Onpa kiva nähdä teidät kaikki täällä. Tän puheen pitäminen on aika jännittävä asia, koska sanotaan, että puhujien pitäis tuntea kuulijansa, mut mä en kyllä tunne teistä kuin ehkä puolet. Todettakoon, että ensimmäinen koukkaajien lippukunnanjohtajan puhe, jonka oon ikinä kuullut, oli tänään kryptassa päiväjuhlassa ja sekin oli itseasiassa mun pitämä.
Viis ja puoli vuotta sitten mä laitoin kolmeen helsinkiläiseen lippukuntaan sähköpostia, jossa kysyin, että olisiko tilaa tämmöiselle kaupunkiin paluumuuttaneelle johtajalle, joka on ollut kuitenkin partiossa ekaluokkalaisesta asti. Ei mun kriteerit olleet ihan hirveen korkeella, koska Koukkaajat oli näistä lippukunnista ainoa, josta sain mitään vastausta. Ehkä tää oli joku kohtalo, tai sitten mulla kävi vaan mielettömän hyvä tuuri, koska kyllä mä vaan tykkään tästä lippukunnasta. Ja jos jotakuta kiinnostaa, mitkä ne kaks muuta lippukuntaa oli, niin voidaan jutella siitä sitten loppuillasta.
Kuten tapoihin ainakin silloin kuului, lähdin saman tien lippukunnanjohtajaksi, ja sillä tiellä olen nyt viidettä vuotta. Etenkin koukkaajissa ajatellaan ehkä, että viis vuotta on vähän turhan pitkä aika yhden ihmisen olla lippukunnanjohtajana. Ja teidän onneksenne meidän ei tarvitse alkaa väittelemään vaan voin sanoa, että oon samaa mieltä. Nuorille tarkoitetun yhdistyksen pitää olla sillä tavalla ajassa kiinni ja liikkeessä, ettei toiminta pääse liikaa urautumaan. Ja se on onneksi tässä lippukunnassa osattu aina tosi hyvin.
Mä oon lippukunnanjohtajana miettinyt paljon luottamusta. Partioihanteisiinkin kuuluu ”olla luotettava”, ja se on varmaan monelle meistä jo aika selkeä käsite. Tehdään se mitä luvataan tai jos ei millään onnistu, niin ainakin kerrotaan, mikä tilanne on. Kuitenkin tähän settiin kuuluu aina myös luottaminen, joka on mun mielestä se haastavampi osuus. Pitää luottaa siihen, että muut kyllä hoitaa hommat kuten on sovittu. Välillä asiat ei ehkä tapahdu ihan sillä tavalla kuin itse olisi tehnyt, mutta pitää uskaltaa luottaa, että sillä toisella on oma visionsa, joka varmaan toimii myös ihan hyvin.
Koukkaajien parhaita puolia on ehdottomasti se, että meillä annetaan aidosti nuorille vastuuta, ja on lupa kokeilla ja joskus myös epäonnistua. Meillä on ollut viime vuosina useitakin tilanteita, joissa ollaan pohdittu, että uskaltaako uusille johtajille antaa jo oman ryhmän. Yleensä jos olen puhunut näistä tilanteista vanhemmille koukkaajille, on vastaus ollut kutakuinkin että ”heitätte vaan syvään päätyyn, siinä ne oppii”. Tää mun mielestä kuvaa meidän filosofiaa tosi hyvin.
Tää maailma on kuitenkin muuttunut paljon siitä, kun lippukunta on saanut alkunsa. Nuoret voivat henkisesti huonommin kuin pitkiin aikoihin, ja moni saattaa kokea uupumusta jo teini-ikäisenä. Ko-Gi-kurssillani yksi toinen untuvikko kuitenkin sanoi sanat, jotka jäi mun mieleen. ”Nuoren pitää saada itse päättää, milloin hän palaa loppuun.” Se tarkoittaa sitä, että me ei voida loputtomasti suojella nuoria ja päättää heidän puolestaan, milloin he ovat valmiit ottamaan isoja vastuita. Paljon puhutaan siitä, että partiossa pitää osata sanoa myös ei, mutta eihän sitä opi, jos ei harjoittele. Monesti pitää oppia kantapään kautta ne tilanteet, jolloin on yksinkertaisesti pakko sanoa, että sori, nyt ei pysty. Varmaan aika moni täällä yhtyy ajatukseen siitä, että opettavaisimpia partiokokemuksia ovat olleet ne, kun saappaat on olleet reippaasti liian isot, mutta jotenkin on kuitenkin selvitty, ja jälkikäteen ehkä vähän jopa kauhistuttaa. Eihän näitä oppimiskokemuksia olis ikinä tullut, jos joku vanhempi johtaja olis tullut sanomaan, että ei sun nyt kannata tehdä tätä, kun sulla on nyt niin paljon muutakin hommaa.
Tää mun kausi on ollut monella tavalla aika poikkeuksellista aikaa. Kun mä aloitin, koronapandemia jylläsi ja monia partiotapahtumia peruttiin. Mietin jossain vaiheessa, että teenkö jotain väärin, kun hallituksen kokous kesti parhaimmillaan 20 minuuttia. Sehän johtui siitä, että ei oikein ollut mitään puhuttavaa, kun ei ollut tapahtumiakaan. Se konkretisoi mun mielestä aika hyvin sen, että ei oikein voi olla partiota, jos jokainen puuhastelee jotain yksin kotona, eikä ole yhteisiä elämyksiä. Meillä on edelleen tekemistä siinä, että leirien ja retkien osallistujamäärät sekä retkien määrät saataisiin takaisin koronaa edeltäneelle tasolle, mutta suunta on oikea. Ilolla seurasin esimerkiksi viime kesän Hetta-Pallaksen vaellusta, joka oli hyvä esimerkki siitä, kun ei jääty vaan kololle harmittelemaan, kun meillä ei enää ole mitään siistejä reissuja, vaan alettiin tekemään niitä itse. Nykyään hallituksen kokoukset harvoin kestää alle kaksi tuntia, mutta se on hinta, jonka maksan ihan mielelläni.
Mä ajattelen, että koukkaajilla on vuosikymmenten lävitse ollut tietynlainen anteeksipyytelemätön asenne, samalla kun asioita tehdään pilke silmäkulmassa. Kahdeksaankymmeneen vuoteen on kuitenkin mahtunut myös vaikeita hetkiä. Välillä johtajaresurssi on ollut niin pieni, että ollaan meinattu laittaa huivit naulaan pysyvästi. Niistä vaikeista hetkistäkin on mun mielestä hyvä puhua suoraan, myöntää virheet ja ottaa apua vastaan. Tällä hetkellä partion jäsenmäärä on valtakunnallisesti ollut laskussa, ja myös koukkaajien jäsenluku on noudattanut vähän tätä trendiä. Ja kehitettäväähän toiminnasta löytyy aina. Kuitenkin mä katson nyt tota vaeltajien pöytää ja mietin niitä samoajia, jotka olisivat varmasti täällä jos ikä olis riittänyt, enkä mä oo kauheen huolissani koukkaajien tulevaisuudesta.
Mä en ole kokenut, millaista on kasvaa lapsesta aikuiseksi koukkaajissa. En ole itse osallistunut haikille enkä ostanut johtajaa kesäleirin markkinoilla. Sen sijaan oon ollut mukana nostamassa Tavan laituria, pesemässä kolon pakastinta, hinaamassa kajakkeja Kabböleen keskellä yötä ja seisomassa puolijoukkuetelttojen keskellä lohduttamassa lapsia samalla kun sadevesi virtaa oman paidan alla selkää pitkin.
Jostain syystä, jota mun on usein vähän vaikea selittää, en oo kuitenkaan kauheesti kyseenalaistanut sitä, miksi tätä tehdään. Ehkä mun tärkein tehtävä lippukunnanjohtajana onkin ollut levittää tätä omituista motivaatiota muihin johtajiin. Toivon että oon onnistunut siinä edes jonkin verran.
Mun tuttavat jotka ei oo partiossa, kysyy säännöllisesti että vieläkö sä oot siellä. Huumorilla voisin todeta että ei mulla tässä vaiheessa enää varmaan oo muita vaihtoehtoja. Kuitenkin kun mä olin nuorempi, se ei ollut mikään itsestäänselvyys, että vietin aika paljon aikaa partiossa. Partio oli mulle paikka, jossa olin hyväksytty, mutta jos en olisi valinnut sitä, olisin päätynyt aika varmasti huomattavasti huonompaan tilanteeseen ja huonompaan seuraan. Eli jos teillä ikinä on ollut sellanen tunne, että ette oikein tiedä, miksi olette tehneet asioita partion eteen, niin ajatelkaa, että ainakin te olette mahdollistaneet jollekin lapselle, nuorelle tai aikuiselle tunteen siitä, että kuuluu joukkoon. Se yhteisöllisyyden tunne on ihan jokaiselle meistä elintärkeä perustarve. Joku löytää sen jostain muualta mutta aika moni myös koukkaajista.
Haasteista huolimatta mä en ole koskaan jäänyt yksin, enkä myöskään voi ottaa kunniaa mistään pelkästään itselleni. Kiitos kaikille mun kausien hallituksille ja johtokolmikoille siitä, että olette jaksaneet yhä uudestaan tulla kololle miettimään, miten voisi vielä parantaa. Kiitos jokaiselle nykyiselle ja entiselle ryhmänjohtajalle, ilman teitä meiltä puuttuisi koko meidän lippukunnan ydin. Kiitos kaikki te mua kokeneemmat johtajat, keiltä on saanut kysyä milloin mitäkin kummallista. Ja kiitos meiän vaeltajavartio Kalankasvatuslaitos sekä tää pöytä siitä, että te ootte ollu parhaita partioystäviä mitä mä voin kuvitella.
On varmasti totta, että yhteenkuuluvuuden tunne on jossain määrin henkimaailman juttuja. Joidenkin ihmisten kanssa vaan klikkaa eri tavalla kuin muiden. Osa on myös sattumaa: pitää sattua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Me ei kuitenkaan voida tuudittautua siihen, että kyllä se yhteinen koukkaajahenki jostain aina ilmestyy, vaan meidän johtajien on myös nähtävä sen eteen vaivaa. Pidetään kiinni yhteisestä huumorista, kysytään toisilta miten niillä menee ja kuunnellaan. Rakennetaan ystävyyttä yli rajojen sekä pidetään aina ovet auki uusille ihmisille ja ajatuksille. Ja tietenkin muistetaan haaveilla isosti, koska muut tekee mitä pystyvät, mutta koukkaajat tekevät mitä haluavat.”
-Noora Kankare, 6.9. 2025
Korven Koukkaajat 